Väkivaltaista sisältöä. Teksti sisältää kuvauksia todellisesta väkivallasta ja teoksessa on kuvattu väkivaltaisia tilanteita ja näytelmä itsessään sisältää paljon väkivaltakohtauksia, jotka voivat triggeröidä katsojaa.
Helsingin kaupunginteatteri: Punaorvot 15.9.2020
Kävin katsomassa Juha Maijalan ohjaaman ja Anneli Kannon kanssa kirjoittaman esityksen Punaorvot. Olin jo nimestä tietysti katsonut, että tämän haluaisin nähdä. Ja sitten tein nopeita päätöksiä ja ostin lipun kiireen vilkkaa esitykseen. Tämän kävin katsomassa lisäksi hyvässä seurassa, kun olimme vahingossa kaverin kanssa ottaneet liput samalle illalle. Menin hyvissä ajoin odottelemaan esityksen alkamista. HKT:n pieni näyttämö on minusta juuri sopivan suuri. Pidän myös siitä, että siellä esitetään hieman erilaisempia esityksiä. Siellä pääsee myös halutessaan erityisen lähelle näyttelijöitä ja tämä esitys oli juuri sellainen, että lähelle oli päästävä.
Kun kellot soittivat alkamisen merkiksi, kaivoimme maskit esiin ja laitoimme kasvoille. Tämä on nyt tosiaan sitä uutta normaalia. Menimme istumaan. Esitys alkoi, kun vielä odottelimme sen alkamista; näyttelijät juoksivat yleisön takaa lavalle kuvattavaksi. Tunnistin äänestä Antti Aution: olin hänet viimeksi nähnyt Veriruusuissa KOM-teatterissa. Vielä näiden ”lapsien” jälkeen tuli katsomosta muitakin ja se jos mikä vei mennessään. Itseasiassa nämä seuraavat näyttelijät olivat olleet jo odottelemassa siinä näköpiirissämme - juuri sen verran, että olisimme voineet heidät huomata.
Näytelmä otti minut otteeseensa heti alkusekunneilla, eikä se päästänyt otteestaan ennen yötä. Ella Mettäsen aiemman roolisuorituksen näin edellisellä kaudella, juuri tuolla samaisella näyttämöllä, ja tiesin mitä häneltä voisin odottaa: roolisuoritus olisi vertaansa vailla. Sellainen se olikin. Hän esitti äitiä, joka menettää miehensä, sairastuu masennukseen ja elää rutiköyhyydessä, tuskaisessa yhteiskunnan runtelemassa maailmassa. Punainen oli kirosana tuohon aikaan, köyhyys oli duunareille tuttua ja kahvi rikkautta. Ajatus paremmasta eli vain sielun perillä. Sama tunne duunareilla kaiketi edelleenkin on, jotta jaksaa elää arkea tässä ja nyt, unelmoi jostain paremmasta.
Näytelmän ensimmäinen puoliaika kertoi tarinaa perheen yhteisestä elämästä, muutoksesta, rikkinäisyydestä ja siitä kun kaikki alkaa mennä huonosti. Se kertoi kuitenkin myös siitä perheen tärkeydestä, ja siitä miten naapuri voi auttaa hädässä. Lavalla oli mielestäni vähän liikaa tavaraa, vähemmälläkin olisi pärjätty, koska näyttelijät uppoavat kyllä tilaan ja täyttävät sen ihan ilman esineitäkin. Vaatetus oli ihanan yksinkertainen kaikkine haalareineen, ja valot olivat loistavat. Ampuminen, räjähdys ja muut äänet olivat tuskaisia, tarpeellisia ja yhdistettynä näyttelijöiden hitaisiin liikkeisiin. Lavastuksen musta ja punainen värimaailma, ja erityisesti hökkelinen keittiö saivat kyllä minun sydämeni pakahtumaan.
Äidin tuska, lapsen kuolema, lapsien menettäminen, elämisen yrittäminen ja kaikenlainen ahdistus ravisutti oikein kunnolla. Samoin minua kosketti jokaisen muunkin roolihenkilön oma tuska, sen minkä toiselle kertoo tai sieluunsa kätkee. Tuohon aikaan se oli jotain niin riipaisevan suurta, sellaista, mitä nykyihminen ei onneksi useinkaan joudu kokemaan ja se sai itkemään ensimmäisen näytöksen lopussa. Oli vaikeaa koota itseään väliajalla, emme juuri pystyneet puhumaan, mietimme vain mitä saisimme kokea toisella puoliajalla kaiken tämän jälkeen.
Odotimme jonkinlaista helpotusta. Olimme kuitenkin väärässä.
Toinen näytös oli myös tuskainen, sellainen, joka tuntuu sydämessä. Tämäkin osa alkoi yleisön takaa. Oli mielenkiintoinen valinta toteuttaa pojan humalakohtaus Kallion perukoilla rikkomalla neljäs seinä; pyytää yleisöltä kolikkoa, penniä tai tupakkaa, mukana pieni huumorin vire. Poika pyysi yleisöltä biisiä mutta soitti Paranoidin. Hauska vitsi nauratti. Hän pyysi yhteislaulua, yritti tupakoida maskin kanssa. Kaikki yhtä naurua ennen tuskaa.
Kun esirippu nousi, ihastuin tuohon täysin tyhjään lavaan. Tämä toinen puoliaika oli täynnä outoja taiteellisia valintoja: hallusinaatio ja tuo humalaisen onni oli kuvattu erityisen hauskalla tavalla. Mukana oli lisäksi eläimellisisiä viittauksia ihmisen luonteeseen. Lapsien tuska, äidin tuska siitä, että mitään iloa ei enää elämässä ole, samoin se, kun yksi peruna jaettuna kolmen kesken. Ja se hetki, kun äiti päättää hakea lapset pois.
Monia lapsia sijoitettiin tuohon aikaa, eikä silloin - kuten ei nykyäänkään - ollut välttämättä onni tulla sijoitetuksi. Pahoinpitelyt oli näytetty hyvällä tavalla, ei mässäilemällä vaan tyylitellysti. Koskettavaa oli äidin ja tyttären rakkaus ja äidin luopuminen pienimmästä lapsesta vain siksi, että se on parasta lapselle. Luopuminen ei kertonut rakkauden puutteesta vaan sen suuruudesta; äiti on valmis kärsimään, jos se kärsimys on poissa lapselta. Viimeinen kohtaus ja sen Piupali Paupali -laulu, joka jää pahasti korvaan soimaan, ontto kaiku, kauheus oli oivaltava päätös esitykselle. Kun on tähän asti päässyt ja pari tuntia tuntenut tarinan syvää tuskaa, on kokenut myös pienen palan Suomen historiaa - ja niin mahtavalla tavalla kerrottuna.
Yhden neuvon annan: ota nenäliinat mukaan ja valmistaudu kokemaan valuvat kyyneleet.
Tämä ei ole iloinen esitys, mutta sitäkin tärkeämpi tarina kertoa. Ainoat kielteiset kritiikkini kohdistuvat valkoistakin valkoisempiin naamoihin, ehkä hieman over the top, vähempikin olisi riittänyt, sekä mustiin lenkkareihin näyttelijöiden jaloissa - oli ne varmaan ihan mukavat, kun lavalla juostiin ja hypittiin, mutta kun ei sellaisia 1920-luvulla Suomessa edes ollut. Lippuraha ei mene tässä esityksessä todellakaan hukkaan, ja mikäli ei tietäisi Suomen historiasta näitä asioita, olisi korkea aika ottaa selvää. Tuo kaiho ja raskaus, minkä tämä teos minuun jätti tuntui hyvältä. Se on mielestäni yksi tärkeimmistä vuoden esityksistä, joka tulee säilymään sydämessä ja sielussa vielä pitkään.
Kun kellot soittivat alkamisen merkiksi, kaivoimme maskit esiin ja laitoimme kasvoille. Tämä on nyt tosiaan sitä uutta normaalia. Menimme istumaan. Esitys alkoi, kun vielä odottelimme sen alkamista; näyttelijät juoksivat yleisön takaa lavalle kuvattavaksi. Tunnistin äänestä Antti Aution: olin hänet viimeksi nähnyt Veriruusuissa KOM-teatterissa. Vielä näiden ”lapsien” jälkeen tuli katsomosta muitakin ja se jos mikä vei mennessään. Itseasiassa nämä seuraavat näyttelijät olivat olleet jo odottelemassa siinä näköpiirissämme - juuri sen verran, että olisimme voineet heidät huomata.
Näytelmä otti minut otteeseensa heti alkusekunneilla, eikä se päästänyt otteestaan ennen yötä. Ella Mettäsen aiemman roolisuorituksen näin edellisellä kaudella, juuri tuolla samaisella näyttämöllä, ja tiesin mitä häneltä voisin odottaa: roolisuoritus olisi vertaansa vailla. Sellainen se olikin. Hän esitti äitiä, joka menettää miehensä, sairastuu masennukseen ja elää rutiköyhyydessä, tuskaisessa yhteiskunnan runtelemassa maailmassa. Punainen oli kirosana tuohon aikaan, köyhyys oli duunareille tuttua ja kahvi rikkautta. Ajatus paremmasta eli vain sielun perillä. Sama tunne duunareilla kaiketi edelleenkin on, jotta jaksaa elää arkea tässä ja nyt, unelmoi jostain paremmasta.
Näytelmän ensimmäinen puoliaika kertoi tarinaa perheen yhteisestä elämästä, muutoksesta, rikkinäisyydestä ja siitä kun kaikki alkaa mennä huonosti. Se kertoi kuitenkin myös siitä perheen tärkeydestä, ja siitä miten naapuri voi auttaa hädässä. Lavalla oli mielestäni vähän liikaa tavaraa, vähemmälläkin olisi pärjätty, koska näyttelijät uppoavat kyllä tilaan ja täyttävät sen ihan ilman esineitäkin. Vaatetus oli ihanan yksinkertainen kaikkine haalareineen, ja valot olivat loistavat. Ampuminen, räjähdys ja muut äänet olivat tuskaisia, tarpeellisia ja yhdistettynä näyttelijöiden hitaisiin liikkeisiin. Lavastuksen musta ja punainen värimaailma, ja erityisesti hökkelinen keittiö saivat kyllä minun sydämeni pakahtumaan.
Äidin tuska, lapsen kuolema, lapsien menettäminen, elämisen yrittäminen ja kaikenlainen ahdistus ravisutti oikein kunnolla. Samoin minua kosketti jokaisen muunkin roolihenkilön oma tuska, sen minkä toiselle kertoo tai sieluunsa kätkee. Tuohon aikaan se oli jotain niin riipaisevan suurta, sellaista, mitä nykyihminen ei onneksi useinkaan joudu kokemaan ja se sai itkemään ensimmäisen näytöksen lopussa. Oli vaikeaa koota itseään väliajalla, emme juuri pystyneet puhumaan, mietimme vain mitä saisimme kokea toisella puoliajalla kaiken tämän jälkeen.
Odotimme jonkinlaista helpotusta. Olimme kuitenkin väärässä.
Toinen näytös oli myös tuskainen, sellainen, joka tuntuu sydämessä. Tämäkin osa alkoi yleisön takaa. Oli mielenkiintoinen valinta toteuttaa pojan humalakohtaus Kallion perukoilla rikkomalla neljäs seinä; pyytää yleisöltä kolikkoa, penniä tai tupakkaa, mukana pieni huumorin vire. Poika pyysi yleisöltä biisiä mutta soitti Paranoidin. Hauska vitsi nauratti. Hän pyysi yhteislaulua, yritti tupakoida maskin kanssa. Kaikki yhtä naurua ennen tuskaa.
Kun esirippu nousi, ihastuin tuohon täysin tyhjään lavaan. Tämä toinen puoliaika oli täynnä outoja taiteellisia valintoja: hallusinaatio ja tuo humalaisen onni oli kuvattu erityisen hauskalla tavalla. Mukana oli lisäksi eläimellisisiä viittauksia ihmisen luonteeseen. Lapsien tuska, äidin tuska siitä, että mitään iloa ei enää elämässä ole, samoin se, kun yksi peruna jaettuna kolmen kesken. Ja se hetki, kun äiti päättää hakea lapset pois.
Monia lapsia sijoitettiin tuohon aikaa, eikä silloin - kuten ei nykyäänkään - ollut välttämättä onni tulla sijoitetuksi. Pahoinpitelyt oli näytetty hyvällä tavalla, ei mässäilemällä vaan tyylitellysti. Koskettavaa oli äidin ja tyttären rakkaus ja äidin luopuminen pienimmästä lapsesta vain siksi, että se on parasta lapselle. Luopuminen ei kertonut rakkauden puutteesta vaan sen suuruudesta; äiti on valmis kärsimään, jos se kärsimys on poissa lapselta. Viimeinen kohtaus ja sen Piupali Paupali -laulu, joka jää pahasti korvaan soimaan, ontto kaiku, kauheus oli oivaltava päätös esitykselle. Kun on tähän asti päässyt ja pari tuntia tuntenut tarinan syvää tuskaa, on kokenut myös pienen palan Suomen historiaa - ja niin mahtavalla tavalla kerrottuna.
Yhden neuvon annan: ota nenäliinat mukaan ja valmistaudu kokemaan valuvat kyyneleet.
Tämä ei ole iloinen esitys, mutta sitäkin tärkeämpi tarina kertoa. Ainoat kielteiset kritiikkini kohdistuvat valkoistakin valkoisempiin naamoihin, ehkä hieman over the top, vähempikin olisi riittänyt, sekä mustiin lenkkareihin näyttelijöiden jaloissa - oli ne varmaan ihan mukavat, kun lavalla juostiin ja hypittiin, mutta kun ei sellaisia 1920-luvulla Suomessa edes ollut. Lippuraha ei mene tässä esityksessä todellakaan hukkaan, ja mikäli ei tietäisi Suomen historiasta näitä asioita, olisi korkea aika ottaa selvää. Tuo kaiho ja raskaus, minkä tämä teos minuun jätti tuntui hyvältä. Se on mielestäni yksi tärkeimmistä vuoden esityksistä, joka tulee säilymään sydämessä ja sielussa vielä pitkään.
Katja Honkanen on Teatteriryhmä SUMUn perustaja. Itseoppinut ja vähän opiskellut näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja sekä nykyinen kulttuurituottajaopiskelija HUMAK AMK:ssa. Intohimona on siis teatteri, yleisössä, lavalla, tai takapiruna, aina yhtä ihanaa. Silloinkin, kun tulee teatteri burn out, pidätään tauko ja palataan silti aina takaisin teatteriin.
|
Tätä kirjaa suosittelen: Kirja-arvostelu
TULOSSA: videohaastattelu!
Menossa mukana:
Espoon kaupunginteatterisäätiö sr
Espoon sirkus- ja teatterikoulu Esko
Etelä-Karjalan Estradi ry
Föreningen för Drama Och Teater, DOT rf
Garantiföreningen för Svenska Teatern rf
Keski-Suomen Draamaopettajat ry
KokoTeatteri-yhdistys ry
Kouvolan Teatteri Oy
Kuusankosken Teatteri
Kuusankosken Toimintavoima Oy
Lahden kaupunki
Lohjan Art & Music ry
Q-teatteri ry
Ryhmäteatterin Kannatus ry
Suomen Kansallisteatteri Oy
Tampereen Teatteri Oy
Tanssiteatteri Hurjaruuthin Kannatus ry
Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto ry
Teatteriosuuskunta ILMI Ö
Teatteriryhmä SUMU ry
Teatteriyhdistys Tuike ry
Turun Kaupunginteatteri Oy
Espoon kaupunginteatterisäätiö sr
Espoon sirkus- ja teatterikoulu Esko
Etelä-Karjalan Estradi ry
Föreningen för Drama Och Teater, DOT rf
Garantiföreningen för Svenska Teatern rf
Keski-Suomen Draamaopettajat ry
KokoTeatteri-yhdistys ry
Kouvolan Teatteri Oy
Kuusankosken Teatteri
Kuusankosken Toimintavoima Oy
Lahden kaupunki
Lohjan Art & Music ry
Q-teatteri ry
Ryhmäteatterin Kannatus ry
Suomen Kansallisteatteri Oy
Tampereen Teatteri Oy
Tanssiteatteri Hurjaruuthin Kannatus ry
Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto ry
Teatteriosuuskunta ILMI Ö
Teatteriryhmä SUMU ry
Teatteriyhdistys Tuike ry
Turun Kaupunginteatteri Oy