Teatteri Jurkka: Marian sydän 15.8.2020
”GROTESKIA JA BURLESKIA”
Tarina naisesta, aikansa feminististä ja rajusta rakkaudesta.
Marian sydän on fiktiivinen henkilökuvaus Maria Jotunin elämästä ja miehistä hänen ympärillään.
Millaista on astua teatteriin sisään tänä syksynä?
Tämä oli ensimmäinen esitys minkä kävin katsomassa. Olen odottanut teatteria elämääni ja olin odottanut tätä esitystä keväästä asti. Itse asiassa olin halunnut tämän nähdä jo aiemmin, vuonna 2017, kun se sai ensi-iltansa. Elämä tuli silloin eteen ja tänä keväänä tuli korona. Odotin siis monta kuukautta vielä lisää, mutta sanonta ”hyvää kannattaa odottaa” pitää kyllä paikkansa.
Ennen kuin päästän teidät sisälle tarinaan, palataan teatterin turvallisuuteen. Itse varauduin maskilla jo ennen kuin astuin sisään teatteriin, enhän tiennyt mitä odottaa. Olin ostanut kertakäyttömaskeja, koska huomasin, että niissä on helpompi puhua kuin ostamissani kangasmaskeissa. Tapasin ensin Lillin, jolta sain lippuni, ja joka oli ihana ensi vaikutelma teatteriin. Tästä ensimmäiset pisteet teatterille. Aulassa sai myös maskin, jonka saisi väliajan jälkeen vaihtaa uuteen. Ja katsomossa olisi väljät turvavälit. Valitsin paikkani toisessa rivissä, ensimmäinen ei ole käytössä - harmillista, se on lempipaikkani. Kaikki yleisössä käyttivät maskia, kaikki yleisössä pälyilivät toisiaan vähän vaivihkaa, ehkä varmistimme, että kaikilla on maskit ja tilanne oli varmaan kaikille uusi, itsellä oli ongelmia silmälasien huurustumisen kanssa ja tovin mietin jo, että jääkö tässä nyt joku syvällisempi kokemus saamatta, jos esityksen katsomisen herpaantuu tästä.
Juuri ennen näyttelijöiden saapumista lavalle, laskin katsojat ja omat silmäni olivat kyynelissä. Tätäkö tämä nyt sitten on, miten taiteilijat saavat palkkansa, miten kulttuurin tekijät saavat leipänsä? Ei tällä määrällä maksella palkkoja. Sitten vedin kyyneleet takaisin, nyt olisi nautinnon aika, ei tänne tätä varten tultu itkemään. Reaktioni varmasti välittyisi intiimissä salissa myös näyttelijöille ja heidän kuuluu nauttia työstään siellä lavalla. Samassa ajatuskuplani puhkesi, kun kolme iloista ihmistä laukkasi lavalle.
Tarinassa ei ollut mielestäni selkeää draaman kaarta, mutta ei henkilökuvauksissa usein olekaan. Tarinassa pysyi kiinni kuuntelemalla tekstiä ja tietämällä Jotunin elämästä tai hänen teoksistaan, jotka vilistivät tarinassa. Välillä oltiin lapsuudessa, josta siirryttiin toiseen hetkeen nopeatempoisesti. Jos ei olisi intensiivisesti kuunnellut joka solulla, olisi saattanut pudota kyydistä. Tarinassa oli muusikko ja aina välillä tuli laulua. Muusikko oli myös näyttelijä ja tarina soljui hyvinkin mielenkiintoisesti eteenpäin ja musiikki toi hyvää kepeyttä monissa paikoin niin rankan tarinan ympärille. Kirsti Valve tekee aivan mahtavan näyttelijän suorituksen roolissaan Mariana, hän on päässyt todella syvälle teksteissä ja roolityössään, hän ei vain esittänyt Mariaa, hän oli Maria Jotuni, tai ainakin sellaiseksi minä hänet mieltäisin. Kirsti Valve on myös itse käsikirjoittanut tekstin, joten varmasti siksi hän pääsi niin syvälle Mariaan.
Olen itse tutkinut paljon Maria Jotunin tekstejä niin näyttelijän kuin ohjaajan näkökulmasta ja useat hänen tekstinsä ovat tulleet tutuiksi. Juuri tuollaisena minäkin hänet näen. Tarinassa käydään läpi Marian henkilökohtaista elämää, kirjailijan elämää ja rakkaussuhdetta nuoruuden rakastettuihin Joel Lehtoseen ja Viljo Tarkiaiseen. Kysytään mitä rakkaus on ja nähdään pieni pala Suomen historiaa. Tarinassa nähdään pilkahdus Marian ja Viljon elämää, arkea, intohimoa ja mustia jälkiä ihossa ja myös siitä, miten tuon ajan nainen käsitteli omaa asemaansa ja jotenkin hallitsi sitä, vaikka joutuikin elämään miehensä varjossa. Tarina on kuvaus kahden taiteilijan yhteentörmäyksestä ja periksiantamattomuudesta.
Mieleenpainuvimpia kohtauksia oli raivokas riita, josta saavat osansa naapuritkin ja Helsingin kaduilla tallaavat kävelijät. Ihana yksityiskohta tässä teatterissa on käyttää ovea, joka johtaa suoraan kadulle. Myös väkivaltaisen kohtauksen väkivallattomuus. Miten lyödä toista lyömättä kuitenkaan vastanäyttelijää, mutta saada yleisön vatsat kipristelemään tunteista. Tasot näyttelijän työssä, siirtymät kohtauksissa ja pienet tunteiden värähtelyt kertovat keskittyneestä työstä lavalla ja intiimistä työyhteisöstä. Viljoa esittävä näyttelijä on vaihtunut jonkin kerran esityksien aikana, ja jutellessani näytelmästä ymmärsin, että jokaisen siinä roolissa olevan näyttelijän intensiteetti, tempo ja tavoite, jota esittäjä on seurannut, on vaikuttanut muiden näyttelijöiden reaktioihin, eli esitys on ollut jokaisella kokoonpanolla erilainen. Jouko Puolanto Viljona teki roolista hieman hupaisan ja alkoholiriippuvaisen koheltajan ja samalla tämä vaikutti Antti Korhosen rooliin Joel Lehtosena, joka näyttäytyi lavalla karismaattisena ja hurmaavana ensirakastajana. Työryhmän yhteinen intensiteetti näkyi silmien kautta eloisuutena ja iloisuutena, ja vaikka roolissa riideltiin rajustikin, tässä aistin syvää luottamusta näiden kolmen kesken.
Valitettavasti en voi nyt kirjoittaa: mene katsomaan, kun näitä esityksiä oli vain 3 kertaa. Mutta voin sanoa, että esitys oli vertaansa vailla. Yksilöllinen, hieno ja intensiivinen. Kirsti Valve teki hienon työn ja sai juhlia samalla 25-vuotista taiteilijauraansa, aivan mahtavaa. Miesroolit olivat myös paikallaan, mutta haluan antaa tarinalle feministisen näkemyksen, sellaisen kuin Maria Jotuni olisi ansainnut aikanaan, johtotähtenä olemisen. Ja Teatteri Jurkka ei taaskaan jättänyt kylmäksi; jos siellä tulee kylmät väreet, se johtuu silkasta hurmoksesta. Ainoat miinukset olivat mielestäni lavasteiden ja tarpeiston määrä, vähempikin olisi riittänyt. Vaikka tavaraa olikin melko vähän, paljaus lavalla näyttää näyttelijän kokonaisuudessaan. Puvustus oli niukka ja yksinkertainen eli loistava kerrassaan, erityisesti ne villasukat. Ohjaustyö saa myös maininnan, koska hyvä ohjaaja saa näyttelijästä esiin ne kyvyt, jotka on tarkoitus näyttää maailmalle. Kiitos Antti Korhonen ja Helena Kallio. Minua jäi vain harmittamaan tuo yleisön määrän vähyys. Toivoisin, että esityksen voisi striimata, koska tämä näytelmä todella kannattaa katsoa.
Tarina naisesta, aikansa feminististä ja rajusta rakkaudesta.
Marian sydän on fiktiivinen henkilökuvaus Maria Jotunin elämästä ja miehistä hänen ympärillään.
Millaista on astua teatteriin sisään tänä syksynä?
Tämä oli ensimmäinen esitys minkä kävin katsomassa. Olen odottanut teatteria elämääni ja olin odottanut tätä esitystä keväästä asti. Itse asiassa olin halunnut tämän nähdä jo aiemmin, vuonna 2017, kun se sai ensi-iltansa. Elämä tuli silloin eteen ja tänä keväänä tuli korona. Odotin siis monta kuukautta vielä lisää, mutta sanonta ”hyvää kannattaa odottaa” pitää kyllä paikkansa.
Ennen kuin päästän teidät sisälle tarinaan, palataan teatterin turvallisuuteen. Itse varauduin maskilla jo ennen kuin astuin sisään teatteriin, enhän tiennyt mitä odottaa. Olin ostanut kertakäyttömaskeja, koska huomasin, että niissä on helpompi puhua kuin ostamissani kangasmaskeissa. Tapasin ensin Lillin, jolta sain lippuni, ja joka oli ihana ensi vaikutelma teatteriin. Tästä ensimmäiset pisteet teatterille. Aulassa sai myös maskin, jonka saisi väliajan jälkeen vaihtaa uuteen. Ja katsomossa olisi väljät turvavälit. Valitsin paikkani toisessa rivissä, ensimmäinen ei ole käytössä - harmillista, se on lempipaikkani. Kaikki yleisössä käyttivät maskia, kaikki yleisössä pälyilivät toisiaan vähän vaivihkaa, ehkä varmistimme, että kaikilla on maskit ja tilanne oli varmaan kaikille uusi, itsellä oli ongelmia silmälasien huurustumisen kanssa ja tovin mietin jo, että jääkö tässä nyt joku syvällisempi kokemus saamatta, jos esityksen katsomisen herpaantuu tästä.
Juuri ennen näyttelijöiden saapumista lavalle, laskin katsojat ja omat silmäni olivat kyynelissä. Tätäkö tämä nyt sitten on, miten taiteilijat saavat palkkansa, miten kulttuurin tekijät saavat leipänsä? Ei tällä määrällä maksella palkkoja. Sitten vedin kyyneleet takaisin, nyt olisi nautinnon aika, ei tänne tätä varten tultu itkemään. Reaktioni varmasti välittyisi intiimissä salissa myös näyttelijöille ja heidän kuuluu nauttia työstään siellä lavalla. Samassa ajatuskuplani puhkesi, kun kolme iloista ihmistä laukkasi lavalle.
Tarinassa ei ollut mielestäni selkeää draaman kaarta, mutta ei henkilökuvauksissa usein olekaan. Tarinassa pysyi kiinni kuuntelemalla tekstiä ja tietämällä Jotunin elämästä tai hänen teoksistaan, jotka vilistivät tarinassa. Välillä oltiin lapsuudessa, josta siirryttiin toiseen hetkeen nopeatempoisesti. Jos ei olisi intensiivisesti kuunnellut joka solulla, olisi saattanut pudota kyydistä. Tarinassa oli muusikko ja aina välillä tuli laulua. Muusikko oli myös näyttelijä ja tarina soljui hyvinkin mielenkiintoisesti eteenpäin ja musiikki toi hyvää kepeyttä monissa paikoin niin rankan tarinan ympärille. Kirsti Valve tekee aivan mahtavan näyttelijän suorituksen roolissaan Mariana, hän on päässyt todella syvälle teksteissä ja roolityössään, hän ei vain esittänyt Mariaa, hän oli Maria Jotuni, tai ainakin sellaiseksi minä hänet mieltäisin. Kirsti Valve on myös itse käsikirjoittanut tekstin, joten varmasti siksi hän pääsi niin syvälle Mariaan.
Olen itse tutkinut paljon Maria Jotunin tekstejä niin näyttelijän kuin ohjaajan näkökulmasta ja useat hänen tekstinsä ovat tulleet tutuiksi. Juuri tuollaisena minäkin hänet näen. Tarinassa käydään läpi Marian henkilökohtaista elämää, kirjailijan elämää ja rakkaussuhdetta nuoruuden rakastettuihin Joel Lehtoseen ja Viljo Tarkiaiseen. Kysytään mitä rakkaus on ja nähdään pieni pala Suomen historiaa. Tarinassa nähdään pilkahdus Marian ja Viljon elämää, arkea, intohimoa ja mustia jälkiä ihossa ja myös siitä, miten tuon ajan nainen käsitteli omaa asemaansa ja jotenkin hallitsi sitä, vaikka joutuikin elämään miehensä varjossa. Tarina on kuvaus kahden taiteilijan yhteentörmäyksestä ja periksiantamattomuudesta.
Mieleenpainuvimpia kohtauksia oli raivokas riita, josta saavat osansa naapuritkin ja Helsingin kaduilla tallaavat kävelijät. Ihana yksityiskohta tässä teatterissa on käyttää ovea, joka johtaa suoraan kadulle. Myös väkivaltaisen kohtauksen väkivallattomuus. Miten lyödä toista lyömättä kuitenkaan vastanäyttelijää, mutta saada yleisön vatsat kipristelemään tunteista. Tasot näyttelijän työssä, siirtymät kohtauksissa ja pienet tunteiden värähtelyt kertovat keskittyneestä työstä lavalla ja intiimistä työyhteisöstä. Viljoa esittävä näyttelijä on vaihtunut jonkin kerran esityksien aikana, ja jutellessani näytelmästä ymmärsin, että jokaisen siinä roolissa olevan näyttelijän intensiteetti, tempo ja tavoite, jota esittäjä on seurannut, on vaikuttanut muiden näyttelijöiden reaktioihin, eli esitys on ollut jokaisella kokoonpanolla erilainen. Jouko Puolanto Viljona teki roolista hieman hupaisan ja alkoholiriippuvaisen koheltajan ja samalla tämä vaikutti Antti Korhosen rooliin Joel Lehtosena, joka näyttäytyi lavalla karismaattisena ja hurmaavana ensirakastajana. Työryhmän yhteinen intensiteetti näkyi silmien kautta eloisuutena ja iloisuutena, ja vaikka roolissa riideltiin rajustikin, tässä aistin syvää luottamusta näiden kolmen kesken.
Valitettavasti en voi nyt kirjoittaa: mene katsomaan, kun näitä esityksiä oli vain 3 kertaa. Mutta voin sanoa, että esitys oli vertaansa vailla. Yksilöllinen, hieno ja intensiivinen. Kirsti Valve teki hienon työn ja sai juhlia samalla 25-vuotista taiteilijauraansa, aivan mahtavaa. Miesroolit olivat myös paikallaan, mutta haluan antaa tarinalle feministisen näkemyksen, sellaisen kuin Maria Jotuni olisi ansainnut aikanaan, johtotähtenä olemisen. Ja Teatteri Jurkka ei taaskaan jättänyt kylmäksi; jos siellä tulee kylmät väreet, se johtuu silkasta hurmoksesta. Ainoat miinukset olivat mielestäni lavasteiden ja tarpeiston määrä, vähempikin olisi riittänyt. Vaikka tavaraa olikin melko vähän, paljaus lavalla näyttää näyttelijän kokonaisuudessaan. Puvustus oli niukka ja yksinkertainen eli loistava kerrassaan, erityisesti ne villasukat. Ohjaustyö saa myös maininnan, koska hyvä ohjaaja saa näyttelijästä esiin ne kyvyt, jotka on tarkoitus näyttää maailmalle. Kiitos Antti Korhonen ja Helena Kallio. Minua jäi vain harmittamaan tuo yleisön määrän vähyys. Toivoisin, että esityksen voisi striimata, koska tämä näytelmä todella kannattaa katsoa.
Katja Honkanen on Teatteriryhmä SUMUn perustaja. Itseoppinut ja vähän opiskellut näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja sekä nykyinen kulttuurituottajaopiskelija HUMAK AMK:ssa. Intohimona on siis teatteri, yleisössä, lavalla, tai takapiruna, aina yhtä ihanaa. Silloinkin, kun tulee teatteri burn out, pidätään tauko ja palataan silti aina takaisin teatteriin.
|
Tätä kirjaa suosittelen: Kirja-arvostelu
TULOSSA: videohaastattelu!
Menossa mukana:
Espoon kaupunginteatterisäätiö sr
Espoon sirkus- ja teatterikoulu Esko
Etelä-Karjalan Estradi ry
Föreningen för Drama Och Teater, DOT rf
Garantiföreningen för Svenska Teatern rf
Keski-Suomen Draamaopettajat ry
KokoTeatteri-yhdistys ry
Kouvolan Teatteri Oy
Kuusankosken Teatteri
Kuusankosken Toimintavoima Oy
Lahden kaupunki
Lohjan Art & Music ry
Q-teatteri ry
Ryhmäteatterin Kannatus ry
Suomen Kansallisteatteri Oy
Tampereen Teatteri Oy
Tanssiteatteri Hurjaruuthin Kannatus ry
Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto ry
Teatteriosuuskunta ILMI Ö
Teatteriryhmä SUMU ry
Teatteriyhdistys Tuike ry
Turun Kaupunginteatteri Oy
Espoon kaupunginteatterisäätiö sr
Espoon sirkus- ja teatterikoulu Esko
Etelä-Karjalan Estradi ry
Föreningen för Drama Och Teater, DOT rf
Garantiföreningen för Svenska Teatern rf
Keski-Suomen Draamaopettajat ry
KokoTeatteri-yhdistys ry
Kouvolan Teatteri Oy
Kuusankosken Teatteri
Kuusankosken Toimintavoima Oy
Lahden kaupunki
Lohjan Art & Music ry
Q-teatteri ry
Ryhmäteatterin Kannatus ry
Suomen Kansallisteatteri Oy
Tampereen Teatteri Oy
Tanssiteatteri Hurjaruuthin Kannatus ry
Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto ry
Teatteriosuuskunta ILMI Ö
Teatteriryhmä SUMU ry
Teatteriyhdistys Tuike ry
Turun Kaupunginteatteri Oy